Vammauduin laskettelurinteessä viettäessäni vaihto-oppilasvuottani Yhdysvalloissa. Olin tuolloin 17-vuotias. Onnettomuuden seurauk-sena selkäytimeni vaurioitui neljännen niskanikaman murtuessa aiheuttaen minulle neliraajahalvauksen eli tetraplegian. Aktiivisesta ja urheilullisesta nuoresta miehestä tuli kerralla lähes täysin liikuntakyvytön.
Vammautumiseni merkitsi minulle henkisesti ikäänkuin matkamittarin nollausta: olin yhtäkkiä täysin uudella ja tuntemattomalla maaperällä. Elämässäni oli tapahtunut niin suuri muutos, ettei sitä pystynyt kokonaan hahmottamaan. Uusi kokonaisuus oli niin outo, ettei ajatus liikuntakyvyttömyydestä sinänsä tuntunut erityisen merkittävältä. Olin tavallaan kuin ensiaskelia ottava lapsi, en osannut ennustaa mitä seuraavalla askelmalla tapahtuisi. Kaikki oli mahdollista ja mahdotonta samanaikaisesti.
Selvittäessäni suhdettani saamaani vammaan kävin lähinnä vuoropuhelua itseni kanssa. Perheeni, ystävieni ja tuttavieni läsnäolo ja kannustus antoi oleellisen pohjan, jolta selvittää asioita itselleen. Halusin käydä läpi vaikean henkisen prosessin omassa rauhassa ja vähitellen. Usein huomasin jäsentäneeni jonkin asian alitajunnassani ennenkuin rupesin ajattelemaan sitä tietoisesti. Tästä on hyvänä esimerkkinä se, kun ensimmäisen kerran totesin ajatuksissani, että minä todella istun loppuelämäni pyörätuolissa. Se oli kuin isku vyön alle (olinko antanut periksi?), mutta ensijärkytyksestä pian toivuttuani huomasin, että olin jo todennut asian aikaisemmin alitajuntaisesti. Tiesin tosiasiat ja myönsin ne itselleni myös tietoisella tasolla.
Henkisesti olin kuitenkin yhä tiukan muurin ympäröimä. Muurin keskustan, itseni, kanssa olin saanut välit selviksi, mutta minua odotti uusi haaste: Selvittää välinsä ympäröivän maailman kanssa. Se edellytti vuoropuhelua ympäristön kanssa, enkä voinut siis selvittää asioita itsekseni. Tästä urakasta selviytymisestä minä kiitän monia hyviä ystäviäni, joiden tärkeys minulle paljastui kokonaisuudessaan vasta alkaessani murtaa minut henkisesti ulkomaailmasta erottavaa muuria. Kiitos!!! Ilman lukuisia syvällisiä keskusteluja ystävieni kanssa en olisi siinä missä nyt olen.
Jotenkin onnistuin kokoamaan elämäni uudestaan. Miten sen tarkkaanottaen tein, en tiedä vieläkään. Erittäin merkityksellistä oli kuitenkin perheeni ja ystävieni tuki. He olivat paikalla kun heitä tarvitsin – ja ovat edelleen. Koen päässeni hyvin sinuiksi vammani kanssa niin suhteessa itseeni kuin ympäristöönikin – uskomattoman rankka suoritus, jolla voisi kehuskella, ellei tietäisi, että vaihtoehtoja ei ollut.
P.S. Sain USA:sta onnettomuuteni jälkeen kaksi itse kuvattua videokasettia: toinen oli kuvattu tavallisena koulupäivänä eri luokista ja koulun käytäviltä, toinen luokkani valmistujaisjuhlista. Koska USA:ssa käytetään erilaista lähetysstandardia kuin Euroopassa, en ollut videoita koskaan voinut katsoa. Pari viikkoa sitten tajusin, että nykyiset TV- ja videolaitteeni pystyvät toistamaan USA:ssa kuvattua materiaalia. Käytin viikonlopun katsellen koulukavereitteni tervehdyksiä ja valmistujaisia 17 vuoden takaa… Minulla oli pari päivää todella haikean hämmentynyt olo.
I became disabled slaloming during my exchange year in the States. I was 17 years old at the time. In the accident, a fractured fourth vertebra had damaged my spinal chord resulting in paralysis of all four limbs or tetraplegia. In one foul stroke an active and sportive young man had become virtually unable to move.
To me, my disability was like zeroing my mental mileometer: suddenly I was in a new and completely unknown territory. Such a colossal change had occurred in my life that I could hardly comprehend its immensity. It was so overwhelmingly strange that even the idea of being unable to move didn’t seem particularly significant. In a way I was like a child taking its first steps, unable to foresee what would happen with the next step. Everything was simultaneously possible and impossible.
In order to come to grips with my injury I sort of held a dialogue with myself. The presence and support of my family, friends and acquaintances provided the solid foundation upon which I could work things out for myself. I wanted to go through this difficult mental process gradually and at my own speed. I often noticed that I’d analysed something in my subconscious before I’d began to think about it consciously. A good example of this is when I first got used to the idea that I’d spend the rest of my life in a wheelchair. It was like a blow below the belt (had I given in?), but after the first shock I soon noticed that I’d already got used to the idea subconsciously. I knew the facts and also admitted them to myself consciously.
Mentally, however, it was like I was still surrounded by a solid wall. I’d come to terms with the centre of the wall, myself, but a new challenge was waiting for me: to work out my relationship with the surrounding world. This required a dialogue with my environment, something I could not do by myself. That I managed this task is thanks to my many good friends whose importance to me was only completely revealed after I had begun to break through the mental world separating me from the outside world. Many, many thanks!!!! Without the innumerable deep discussions with my friends I wouldn’t be where I am today.
Somehow I managed to gather the threads of my life together again. What exactly I did, I still don’t know. The support of my family and friends, however, has been of vital importance. They were there when I needed them – and they still are. I feel that I have managed to come to terms with my disability both in relation to myself and my surroundings – a quite incredible performance, which I could boast about if I didn’t realise that there were no other alternatives.
P.S. After my accident I received from the States two videos that I’d taken: one contained shots of the different classes and corridors on an ordinary school day, and the other of my own class graduating. Because they use a different system of transmission in the US from Europe, I had never been able to watch the videos. A couple of weeks ago I realised that with modern TV and video equipment it is possible to copy material filmed in the States. I spent the weekend watching my schoolmates’ greetings and graduation from 17 years back. For a few days afterwards I had very sad and mixed feelings.
