Esityksessä putosin nojapuilta. Ilmat lähtivät pihalle, kun tärähti perseelleen lattiaan. Sairaalassa sanottin, että selkärangassa on nikama mennyt lyttyyn. Tuli pitkä sairasloma. Sitten jatkui normaali treeni, koska oli valmennettu, että kipua ei saa näyttää ”pure vaan hammasta yhteen tai voit lähteä… Treenataan tai ei treenata”.Leirillä valmentajat eivät ottaneet valitusta tosissaan ennen kun en päässyt enää kunnolla kävelemään, minut lähetettiiin fysikaalisiin hoitoihin ja kipu hellitti vähän, mutta diagnoosia ei tehty, taistelin selän kanssa varmaan vuoden. SM-kisat piti voittaa taas jos halusi mukaan EM-kisoihin. Selkä paketissa voitin SM:n ja minut valittiin EM:ään. Sitten piti osallistua näytöskisoihin, paikalla oli suuret urheilupomot. Olin todella sairas, syönyt aaamulla yhden prinssinakin. Kilpailuni epäonnistui. Vanhempieni takana istunut urheilupomo haukkui minua pelleksi, ja itkin koko kaksituntisen kotimatkan vanhempieni jatkaessa haukkumista.
Päätin näyttää ja kävin koko ajan fysikaalisessa hoidossa, lämmin savilevy tuntui parhaalta, (hoitajat sanoivat, että selkää ei saa enää ikinä kuntoon) ajattelin, että lopetan EM:n jälkeen. Ensin PM-joukkuekisa ja sitten Saksaan. Fysikaalinen hoitaja tuli matkaan teippaamaan minut kasaan joka päivä. Kisa meni loistavasti, sain paremmat pisteet kuin yleensä Suomessa, sijoitus oli joku 34., mutta pohjoismaiden paras. Siihen se ura päättyi, viimeinen puoli vuotta oli ollut niin helvettiä.
En kertonut kotona, että lopetin. Pituuskasvu käynnistyi ja menkat alkoivat. Vanhemmat kai luulivat, että pojat ja viina vei kiinnostuksen, koska en valittanut kipujani. Lajiliitto suuttui, koska koskaan ei ollut tehty diagnoosia vammastani, olin ”pettänyt” joukkueen, jonka tavoite oli seuraavaksi olympialaiset. ” Sä oot pelkkä paska mun silmien edessä, et yhtään mitään” , huusi isä ja lopetti puhumisen minulle, isin tytölle.
Töissä ollessani minut kuvattiin yksityispuolella ja diagnosoitiin: Murtuma selkärangassa, leikkauksissa onnistumisprosentti kahdeksan, muuten rullatuoliin… En voisi kuvitella, etten olisi ollut kiinni huippu-urheilussa. Näen unia, että teen comebackin ja sitten kaikki menee munille… Olen ikuinen urheilija, vaikka nyt onkin ollut jo kuuden vuoden tauko.
Olen oppinut arvostamaan kaikkia ihmisiä. Olen huomannut olevani luova, minun pitää tietää miksi teen niin tai näin.
Faija on tällä hetkellä unholassa.
I fell off the parallel bars during a performance. All the wind went out of me when I crashed to the floor on my bum. At the hospital they told me that I’d squashed one of the vertebra in my spine. It meant being off sick for a long time. Then the normal training continued because I’d been taught never to show pain: “Either grit your teeth or get out…To train or not to train.” At the camp, the coaches didn’t take me seriously until the day came when I couldn’t walk properly. I was sent for physiotherapy and the pain eased a bit, but no diagnosis was made and I struggled with my back for almost a year. You had to win the Finnish Championships if you wanted to participate in the European Championships. With my back taped up I won the Finnish Championships and was selected for the European games. Then I had to take part in an exhibition performance where all the big shots of the sports world were. I was really ill, all I could manage that morning was one tiny sausage. I failed the competition. One sports boss sitting behind my parents called me a wimp, and I cried throughout the two-hour journey home listening to my parents bawling me out
I decided to show ‘em and had regular physiotherapy, the hot clay seemed best (the nurses said that I’d never get my back in order again), so I thought that after the European games I’d quit. But first the Regional Championship games and then Germany. My physiotherapist would come with me to tape me up each day. The games went brilliantly, I got higher points than usually in Finland, I was placed 34th but was still the best in the Nordic countries. And that was the end of that career, the last half year had been absolute hell.
I never told them at home that I’d quit. I started shooting up and my periods started. I suppose my parents thought that boys and booze had taken my mind off the subject because I no longer complained about the pain. My sports club was angry because, as no diagnosis had ever been made of my injury, it seems that I’d let down the team who had set its sights on the next Olympics. “You’re a load of shit in my eyes, absolutely useless”, shouted my father and stopped talking to me, his little girl.
At work I was privately X-rayed and the diagnosis was: fracture of the spine, eight per cent chance of a successful operation or the wheelchair… I just couldn’t imagine not being involved in top-rank athletics. I dream about making a comeback but in the dream everything goes pear-shaped… I’m a lifelong athlete, even though there’s been a break of six years.
I’ve learned to appreciate everybody. I’ve noticed that I’m creative, that I have to know why I do this or that.
Nowadays, I’ve forgotten all about the old man.
