Harri Larjosto (1952) is a Finnish media artist who has worked with photography and video, lens based installations since the end of the 80's. Larjosto has years of varied artistic work behind him, in wich he has explored the image and tested out the limits of the different artistic disciplines. He has produced photographs, videos, installations, collages, paintings and performances.

Touch1

KMakoostep2

Kaikki alkoi siitä kun perheemme muutti Helsingistä pikkukaupunki Saloon. Kahden vuoden päästä aloitin kansakoulun. Olin vilkas, mutta herkkä poika, sellainen ”mammas gullegris”. Sinä vuonna tapahtui jotakin joka muutti elämäni, jos ei nyt kokonaan niin ainakin eräässä suhteessa peruuttamattomasti. Luokkamme panos koulumme joulujuhlissa oli näytelmä ”Topsutontun uudet housut”. Jostain syystä minut oli valittu pääosan esittäjäksi, tonttupojaksi, joka kadottaa housunsa, mutta saa tiettyjen kommelluksien jälkeen uudet sellaiset. Loppu oli siis onnellinen. Onnetonta sen sijaan oli opettajan valitsema rooliasu. Housujen alla tontulla on tietysti sukkahousut, siitähän kaikki olemassa olevat kuvat kaikista maailman tontuista edellyttivät. Vastaan ei voinut hangoitella, opettaja oli ankara ja sukupuolirooliaan etsivän pikkupojan psyykettä täysin ymmärtämätön vanhan ajan matriarkka. Olin kauhuissani. Samana kohtalokkaana iltapäivänä kävelin pienestä punaisesta koulurakennuksesta torin poikki kohti kaukana erottuvaa kotitaloamme. Joulukuun kalpea aurinko paistoi kasvoihini kun itkin vuolaasti kohtaloani.

Seuraavana päivänä äitini tuli kaupasta kotiin mukanaan nuo erinomaisen triviaalit, mutta minulle iljettävät feminiiniset manifestaatiot: Sukkahousut! Kun siltä istumalta hajamielisesti kokeilin näitä puuvillaisia, ribattuja kauheuksia koin jotakin sanoinkuvaamatonta. Voimakkaaseen häpeän tunteeseen sekoittui autuas valaistuminen. Olin ylittänyt jonkun rajan, näkymättömän esteen itsessäni ja olin jollain tavalla muuttunut. Esiintyminen noissa hepeneissä ystävien ja tuttujen edessä oli äärimmäisen nöyrryttävää. En tiedä miten suoriuduin, itse h-hetkestä en muista mitään. Sen sijaan muistan miten tapahtuman jälkeen ihailin siihen aikaan televisiossa seikkailevaa Batmania ja hänen nuorta apuriaan, sukkahousuissa koikkelehtivaa ihmepoika Robinia, johon samastuin voimakkaasti. Päiväunissani sadistinen kissanainen kidutti Trikoo-Robinia, joka kärsi ja nautti.

Muutaman vuoden päästä saavutin murrosiän. Silloin ostin hullunrohkeasti ensimmäiset omat kreppiset sukkahousut. Niihin ja pikku hiljaa lukemattomiin muihin pukeuduin salaa omissa oloissani, myös osana seksuaalista itseopiskelua. Ajan saatossa kuvittelin olevani yksin nylonisen stigmani kanssa. Transvestiiteillä oli samansuuntaisia harrastuksia, mutta ei minulla ollut suurempaa tarvetta ”tyttöillä”, koinhan itseni täysveriseksi mieheksi. Vasta kun tutustuin tulevaan vaimooni tilanne laukesi. Hänelle pystyin kertomaan kaiken alusta loppuun, ja hän hyväksyi minut silmäpakoineni päivineen. Ajan myötä tajusin, etten todellakaan ollut ainoa laatuaan. Nykyään sukkahousut, tosin kätkössä muiden katseelta, ovat olennainen osa pukeutumistani. Ne yllä olen sinut itseni kanssa.

Teatteriharrastukseni on jatkunut vilkkaana. Nykyiset ensi-illat tuntuvat lasten leikiltä kun on seitsenvuotiaana käynyt läpi edellä kuvailemani kiirastulen.

 

It all began when my family moved from Helsinki to the little town of Salo. Two years later I started primary school. I was a lively lad, but sensitive, a proper “Mummy’s little darling”. That year something happened that changed my life, if not totally then at least irrevocably in certain respects. Our form’s contribution to the school’s Christmas party was the play “Topsu the Gnome’s New Trousers”. For some reason or other, I was chosen for the main role, the little gnome who lost his trousers but, after a number of adventures, got a new pair. The end was thus a happy one. The unhappy bit, however, was the teacher’s choice of costume. Under the trousers there was naturally a pair of tights because that was how it was in all the pictures of gnomes throughout the world. There was no point in arguing, as the teacher was quite adamant and, like an old time matriarch, totally failed to appreciate the psyche of a little boy searching for his sexual identity. I was horrified. That same fateful afternoon I walked from the little red school across the square to our home in the near distance. The pale December sun shone on my face as I cried copiously at my fate.

The next day my mother bought from the shop that utterly trivial, but to me quite horrifying female garment. Tights! When, however, I absentmindedly tried these cotton ribbed horrors on, I experienced something quite indescribable. Along with a powerful feeling of shame came a blessed illumination.. I’d overcome some limit, some unseen obstacle in myself, and had somehow changed. Appearing in this frippery in front of my friends and acquaintances was extremely humiliating. I don’t know how I managed it and I’ve no recollection whatsoever of the actual performance. But I do remember that after the event, I became fascinated with the TV adventures of Batman, strongly identifying myself with his young assistant, Robin the Boy Wonder prancing around in his tights. In my daydreams, Tricot-Robin suffered and enjoyed being tortured by the sadistic Cat Woman.

Some years passed and I became an adolescent. It was then that I dared buy my first pair of crepe tights. In these and gradually many others I’ve dressed up in my private secrecy, but also as part of my sexual self-education. Over the years I imagined I was alone with my nylon stigma. Transvestites have a somewhat similar custom, but I never had any great need to be a “girl” as I felt myself to be a fully-fledged man. It was not until I got to know my present wife that the situation was resolved. I was able to tell her everything from the very beginning and she accepted me, ladders and all. In time I realised that I was by no means unique. Nowadays tights, albeit hidden from the sight of others, are an essential part of my dress. In them I’m at peace with myself.

I’ve enthusiastically continued my thespian interests. But after the above purgatory experienced as a seven-year-old, first nights are kid’s stuff.