Harri Larjosto (1952) is a Finnish media artist who has worked with photography and video, lens based installations since the end of the 80's. Larjosto has years of varied artistic work behind him, in wich he has explored the image and tested out the limits of the different artistic disciplines. He has produced photographs, videos, installations, collages, paintings and performances.

Touch 2

HelliLkoostep2-kopioKun kauneuteni hurmasi ensimmäisen mieheni ja sai hänet tanssimaan parastaan, annoin täyttymyksen viedä. Hän osoittautui taitavaksi käsistään ja hauskaksi seuramieheksi, mutta usein hän muuttui ikäväksi ja löi minua. Ajattelin että lapsi muuttaisi kaiken, ja pari vuotta naimisissa oltuamme synnytin poikani. Kun pääsin synnytyslaitokselta kotiin, pahoinpiteli mies minut heti. En ymmärrä miksi ja hän kiusasi ja löi toistuvasti ja oli välillä, mutta aina vain harvemmin, ihana. En kestänyt lyömistä ja häijyyttä ja pakenin siskoni luokse. Äitini nälvi minulle, että en pärjää maailmalla. Siskoni luona olin turvassa, mutta hänen sodassa ollut miehensä halusi minua ja oli sanoissaan karkea ja myös usein humalassa, pahoinpidellen poikansakin sairaalakuntoon pariinkin otteeseen.

Erosin miehestäni neljä vuotta kestäneen helvetin jälkeen, lapsi jäi minulle muistoksi ja arveksi. Sitten muutamaa vuotta myöhemmin tapasin toisen mieheni. Hän oli kiltti ja tarvitsi vaimon, naisen auttavaa kättä. Aloitimme nollasta. Vuosien virratessa rakkautemme syveni. Sain nauruni takaisin ja kauneuteni kukoisti enkä enää pelännyt. Ja mieheni antoi minulle kaikkensa, suorastaan sitoi minut itseensä ja adoptoi lapseni. Oli pitkät ja raskaat työpäivät ja säästimme kaikesta, aloimme mieheni isän lainan avulla rakentaa omakotitaloa. Päivät työssä, illat ja yöt työmaalla, sukulaiset ja tutut tal-kooapuna saimme talomme. Säästimme kaikessa ja maksoimme velkamme.

Poikani pääsi oppikouluun, mutta hän oli itsepäinen ja häijy kuten isänsä. Itkin hänen tempuistaan ja sain mieheni antamaan pojalle selkään remmillä, monta kertaa – tämän parhaaksi. Sitten talo panttina ostimme kesämökkitontin ja aloitimme pienen mökin rakentamisen saareen. Luonto oli ihana ja saimme kaikki sen antimet, kalat ja marjat ja puhtaan ilman ja veden. Poika pääsi ylioppilaaksi, hänen ja mieheni välit viilenivät niin, etteivät he puhuneet välillä kuukausiin. Mieheni ei suvainnut poikani hippiaatteita ja luontofanatismia, heillä oli kamalia yhteenottoja ja välillä kaduin että olin ollut yllyttämässä miestäni. Lopulta poikani pääsi yliopistoon opiskelemaan opettajaksi, se tuntui hienolta. Hän pärjäsi, vaikka vaikutti aina onnettomalta. Valmistui ja meni töihin, jostain syystä toiselle paikkakunnalle. Sitten hän meni naimisiin kunnon tytön kanssa.

Oli ihanaa saada lapsenlapsi ja vielä tyttö. Miehelleni ja minulle hän oli silmäterä niin kultainen ja iloinen. Ja tuli toinenkin lapsenlapsi, poika. Hän muistutti isäänsä eikä ollut yhtä tärkeä meille, jäi jotenkin vieraaksi. Mutta tyttö toi tosiaan ilon elämäämme. Ja välit omaan poikaanikin jotenkin normalisoituivat. Jatkuva ongelma oli se, että tästä tuli taiteilija ja lopetti vielä opettajankin työt. Sanoi, että saa apurahoja ja myy. En ikinä olisi halunnut sitä. Ei hän kyllä koskaan valittanut mistään, mutta kyllä sen tiesi, että aina on rahat loppu ja tuskainen mieli ja asui kaupungin vuokratalossa retkujen ja sosiaalipummien, siis muiden apurahansaajien joukossa ja vaimonsakin varmaan kärsi. Ja se taide oli olematonta, en ymmärrä siitä mitään. Olisi tehnyt edes niitä lintukuvia, kun kerran oli taitava käsistään, mutta tuommoista sotkua ja rumaa ja öö-häppeninkejä.

Eläkkeelle päästyäni kaikki aika meni yhdistystoimintoihin ja harrastuksiin. Myimme mökin kun kyllästyimme siihen paikkaan ja annoimme rahat pojan perheelle, että se pääsi ihmisten ilmoille asumaan, lasten takia. Kun täytin 70 vuotta oli juhlat valtavat. Mieheni vaan ei välittänyt mistään itsenäisestä touhuamisesta. Kyllä hän auttoi kaikessa ja huolehti, mutta ei sillä ollut oikein yhtään omaa ystävää ja harrastusta. Eikä hän halunnut minnekään, vaikka oli terve ja hyväkuntoinen. Katsoi kaikki uutislähetykset TV:stä ja radiosta kuunteli myös. Ja selvitti kaikki tulipalot ja muut onnettomuudet ja murhat kaiken aikaa.

En olisi halunnut, että mieheni jää yksin. Mutta kyllä hän rakasti minua täydellisesti, sen tiedän. Jotenkin sain vielä viimeisen kerran käteni hänen kaulalleen. Pelkään, että hän ei halua elää jälkeeni. Enkä olisi halunnut nähdä pahaa unta ja sanoa, että en tiedä enää mitään, viimeisiksi sanoikseni.

 

When my beauty charmed my first husband and I got him to dance his best, I let myself be carried away. He proved to be clever with his hands and jolly company, but he often became mean and battered me. I thought that maybe a child would change him and a couple of years after we were married, I gave birth to my son. When I got back from the maternity ward, my husband beat me up straight away. I didn’t understand why, he tormented me, hit me continuously, but ever more infrequently behaved quite wonderfully. I couldn’t take the beatings and the meanness and ran away to my sister’s place. My mother taunted me saying that I couldn’t get on in the world. With my sister I was safe, but her husband, who had been in the war, fancied me, spoke vulgarly and was also often drunk, and on a couple of occasions beat his son up so badly he was hospitalised.

After four years of hell I divorced my husband, the child remained with me as a memory and a scar. A few years passed and I met my second husband. He was nice and needed a wife, the helping hand of a woman. We started from scratch. Our love deepened as the years passed by. I could laugh again, my beauty blossomed, and I no longer lived in fear. And my husband gave me everything, binding me to himself and adopting my child. We put in long and tough working days and saved everything, and with a loan from my husband’s father we began to build our own house. We spent our days at work, and spent the evenings and nights on the building site with friends and relatives helping out. We skimped on everything in order to pay our debts.

My son got into grammar school, but he was selfish and mean like his father. I wept at his antics and persuaded my husband to take the strap to him on many occasions – for his own good. Then we raised a mortgage on the house to buy an island plot for a summerhouse and began building a modest cabin there. The nature was wonderful and we availed ourselves of its bounties – fish, berries, clean air and water. My son matriculated but relations between him and my husband were so cool that they didn’t speak

It was wonderful to get a grandchild, particularly a girl. She was the apple of my eye, such a lovely, happy child. And then came another one, this time a boy. He reminded us of his father and wasn’t as important to us, a bit of a stranger. But the girl brought happiness into our life. And our relations with my son somehow normalised. The real problem was that he became an artist and gave up his teaching job. He said he’d get a grant and live by selling his works. I would never want that. He never cared about anything but he knew that the money would always run out and with a heavy heart, and live in a council flat with the other bums and welfare scroungers, that is the other grant holders, and his wife certainly suffered. And his art was incomprehensible; I couldn’t understand it at all. Why didn’t he draw birds if he was so clever instead of the ugly messes he made and the weird happenings.

When I retired all my time was spent working for societies and on my hobbies. We sold the summer place when we got bored with it and, thinking of the grandchildren, gave the money to my son’s family so they could start living like human beings. When I was 70 we had a huge party. My husband, however, wasn’t interested in doing much on his own. Naturally he helped out and took care of things, but he never really had any friends or hobbies of his own. Neither did he ever want to go anywhere even though he was fit and healthy. He watched everything on TV and also listened to the radio. Solving all the fires, accidents and murders.

I would never have wished my husband to be left behind. But I’m certain he loved me completely. Somehow I managed to get my arm around his neck that last time. I fear that he would not want to live once I’ve gone. Nor did I want to have a bad dream and say that I don’t know anything any more, as my last words.